Vuodenvaihteen pikakatsaus

Hepskukkuu. Sen verran haipakkaa on joulusesongilla pidellyt (ja pitelee), että parempi pistää jo nyt ylös tämän vuoden mietteet ennen uuden vuosikymmenen alkamista! Ensi viikolla päästään kuitenkin sitten stressaamaan ihan kunnolla ilotulituksia varsan + Kunkun (joka tuli Islannista vasta tänä kesänä) suhteen, että siinä ei paljoa varmaan blogeja kirjoitella.. Uuden vuoden aatto meillä siis sujuu jo ties kuinka monennetta vuotta perinteisissä merkeissä tallilla. Onneksi pihapiirissä on kota josta käsin hevosia on mahdollista helposti tarkkailla  (ja pomppailla ulos kodalta rauhoittelemaan..) ja mikäli kaikki menisi taas hyvin, nauttia munatoti tai kaksi sekä tietenkin syödä hyvin. :-)

Pieni ihme
(kuva Hanna Sirviö)

Mutta niin, mitä jäi käteen männä vuodesta? No jotain elämää suurempaa tietenkin, eli Önön täydellinen luomus Töttä, Töttis, Tirlittan. Neidosta onkin hyvää vauhtia kehkeytymässä sellainen tättähäärä, että sekä minä että taatusti myös Önskä odotetaan lähestyvää vieroitusta jo innolla. Töttä lähtee siis Outin luo Tampereelle tammikuun puolivälissä itsenäistymään, ja tärkeintä koko prosessissa (sen lisäksi että itselläni loppuu taidot varsanopetuksessa..) on se että tytsylle on Säijässä luvassa ikäistänsä seuraa. Rupiaa se lapsenpyöreyskin häviämään toivottavasti kun on vihdoin juoksentelukaveri. :-)

Kiloista puheenollen: kaikki tallin hevosethan siirtyivät säännöstellylle heinälle lopullisesti tänä vuonna laidunkauden päätteeksi ja tulokset alkavat jo näkymään. Pahin tankkeri eli Timantti-kohta-seittemän-vee on parin kaverinsa kanssa nykyisin heinäautomaattitarhassa (2-3 hevosen pihattoautomaatti on tilattu Outilta, ja se on ensimmäinen laatuaan maailmassa prototyypin jälkeen), jonka ansiosta teinihevoinen on pudottanut uskomattomasti jo vähintään 20 kg. Tämä kuulostaa ehkä jonkun korvaan isolta pudotukselta mutta se ei sitä ole, koska vielä on noin 50 kg pudotettavaa jäljellä. Tehokas on vehje kuitenkin, siitä ei pääse mihinkään. Muita ruokitaan tarhoihin perinteiseen tyyliin ihan käsipelillä ja varovaisesti sanoisin että jopa Önskiksen raskauskilot (okei, laidunkilot) alkavat pikkuhiljaa nyt vajumaan. Opettelua tässä on ollut itsellenikin paljon - ruokinta-ajat suunnitteluttavat päiväaikataulujen suhteen jonkin verran, mutta ehdoton plussapuoli on helpotus siitä tiedosta, että hevosten lihominen/laihtuminen ja siihen liittyvät terveysasiat ovat nyt pitkälti omissa käsissäni.

Hyvästi, Punainen Paroni
(kuva Ulla Leinonen)

Entäs lauma? Hevosporukkahan muuttui tänä vuonna Tötän syntymän lisäksi myös muilla tavoin. Ihana 15-vuotias ruuna Kóngur, eli vaatimattomasti Kuningas, saapui meille heti Töttiksen synnyttyä ja on osoittautunut aivan napakympiksi. Vähän Kunkun tulon jälkeen Alvari 26 v. muutti eläkekotiin Paltamoon, jossa ystäväni Niina hoivaa tätä pirteää mutta äärilempeää ruunaa kuin omaa tammaansa, joka myöskin eleli ennen meillä, ja nyt siis kaverukset jakavat yhteiset tilukset ja ihmiset uudessa kodissaan. Olen niin kiitollinen siitä miten Alvan loppuelämä järjestyi, parhaalla mahdollisella tavalla. Toki suruakin tähän vuoteen taas mahtui, kuten tavallista elämässä on. Joulukauden kynnyksellä jätti meidät Taakka-tamman tarhakaveri ja tallin viimeinen yksityishevonen äkillisen ja rajun sairastumisen seurauksena. Rauđurin lähtö tuntui alkuun kuin yhden aikakauden lopulta, sillä kyseessä oli yhden rakkaimmista ystävistäni oma hevonen. Yhteistä taivalta tämä parivaljakko oli taittanut 10 vuotta, ja tuona kauheana päivänä päällimmäinen tunne oli tuskainen olo siitä, miten hirvittävän liian aikaisin se taival tuli loppuunsa. Muutaman omani olen jo viimeiselle matkalleen saatellut, mutta tämä oli heittämällä raskain luopuminen lyhyellä urallani ihan nimenomaan liittyen siihen kenen hevonen oli kyseessä ja mitä kaikkea olemme yhdessä ehtineet kokea. Mutta elämä jatkuu ja se kannattelee, kuten niin monesti olen saanut huomata, ja todelliset ystävät eivät häviä koskaan - niinpä Rauđur elää päivittäin meidän muistoissamme, ja Teikku on edelleen mukana tallin ja minun elämässä, mikä onkin se kolmas suurin kiitollisuuden aihe tälle vuodelle Tötän syntymän ja Alvan uuden kodin löytymisen lisäksi.

Niinpä toiveikkaana ja tulevaisuuteen uskoen suunnataan taas ensi vuoteenkin. Heti tammikuussa on luvassa Outin kurssia, kenttätunnit jatkuvat sesongin jälkeen ja peukut pystyyn että irtotuntien systeemikin alkaisi vakkarien lisäksi ottamaan tulta alleen. Maastot pyörivät kuten ennenkin ja hieno yhteistyö ratsastusseuran kanssa kurssien, issikkakerhojen, kisojen ja tapahtumien tiimoilta toivottavasti jatkuu. Ja eipä enää montaakaan viikkoa kun Önskis palaa takaisin töihin - alkuun tietenkin rauhallisempien reissujen vetohevosena kuntoaan kohotellen, mutta ajan myötä with full force. Voi että, melkein en malta odottaa. <3

Mare No. 1

Erikoiseläimen paluu

Terveiset lällingistä! Tai siis maastojen kunnon suhteen ei (vielä, ennen jäätymistä) ole mitään valittamista, eli tervetuloa ratsaille vaan, mutta meidän nk. hiekkatarha onkin sitten ihan omaa luokkaansa. Että välillä ois kiva jos joku päivä ei vaikka sataisi.

Muutoin kaikki on Riekinrannalla melko hyvin mallillaan. Syyslomasesonkia lopetellaan, asiakkaita on onneksi riittänyt ihan mukavasti ja vetohevosen tehtävissä on yllättäen kunnostautunut epätodennäköisin hevonen ikinä eli Timantti. Kesän saikkuilujen jälkeen Timsu siis opettelee ratsuna oloa uudelleen vain minun kanssani, mutta vielä sekin asiakashommiin joku päivä pääsee. Ja Önö ja Töttä voivat hyvin ja paksusti, eikä muidenkaan lihavuuskunto ole alakanttiin. Niinpä laidunkauden loputtua teinkin ratkaisun että nyt ahtaminen seis ja siirsin ihan kaikki säännöstellylle ruokinnalle for good. Timantti on pudottanut ehkä 10 kg (vielä 70 kg jäljellä..) ja muidenkin kanssa projekti ”pötikät bikinikuntoon 2020” on lähtenyt mukavasti käyntiin.

Töttä "auttaa"

Entäs Töttä sitten? No hän on nyt vähän päälle 4 kk ikäinen ja jo varsin itsenäinen pikkuneiti. Tai siis ei nyt enää niin kauhean ”pikku” - vahva ja iso varsa se on, ja toivon todella että kokonsa suhteen tulisikin lopulta isäänsä. Töttis elelee nykyisin pienessä neljän hevosen laumassa äitinsä sekä ”kummisetiensä” Orrin ja Kunkun kanssa. Orri-pomo on opettanut hienosti varsalle mitä tarkoittaa laumahierarkia ja porukan keskinäinen järjestys on varsin selkeä sekä 99% ajasta myös varsin sopuisa. Traileriin lastausharjoitukset meillä jäivät kesän turismisesongin kiireiden vuoksi vähän turhan myöhäiseen eli vasta tälle syksylle, joten se on nyt ensimmäinen asia joka varsan kanssa on osoittautunut hankalaksi. Neitoa ei nimittäin haittaa yhtään että äiti menee koppiin, senkus menee, itse hän jäisi ihan tyytyväisenä hengailemaan ulkopuolelle. 

Lokakuun alku

Ja sitten se kaikista paras asia tällä hetkellä: aloitin vihdoin Önön ratsastuksen. :-) Syyskuun alussa kävin jo kyllä ekaa kertaa selässä mammiksen jälkeen (ihan vain käyntiä pihatossa Tötän esittäessä show-tölttiä ympärillä) ja sen jälkeen olen ratsastanut tarhan vieressä vanhalla laidunpohjalla sekä talutellut/juoksutellut kentällä varsan näköpiirissä. Tänään aloitettiin kuitenkin jo erossaoloharjoitukset ihan kunnolla - ja ilman mitään ongelmia. Ihan turhaan olin siis tätä(kin) stressannut! Varsa viihtyi setämiesten kanssa ja Önö työskenteli hyvällä sykkeellä selkeästi innoissaan tästä vaihtelusta jo pitkään kestäneeseen vauva-arkeen. 

Erikoiseläin tänään

Ja itkuhan se oli tulla silmään ensiaskeleilla - miten se voi olla noin ihana? Tälläinenko se on aina ollut? Ja varmasti on Önö joskus tuntunut paljon paremmaltakin, mutta mikään ei voinut olla tänään hienompaa kuin se puolituntinen siinä kentällä. Hetki on koittanut, minä ja Erikoiseläin yhdessä jälleen. <3

Mitä onni on

Töttä, pieni Töttä, olet suurinta mitä voi olla! Launtaina 15.6. hieman jälkeen aamuseitsemän synnytti rakas Önskäni meille kuvankauniin, terveen ja terhakkaan tammavarsan eikä elämä enää ollut kuten ennen. Mutta palataanpas vähän taaksepäin, kun en tässä kiireisimmän turismisesongin tiimellyksessä ole aikoihin blogia ehtinyt kirjoittamaan. :-)

I present you: Dóttir fra Riekki! 
(e. Rönd frá Skiđbakka III, 
i. Sæþor frá Sæfelli)

Kesäkuun alkupuoli meni siis muiden töiden ohella Önön tissivarustuksen kasvua kyttäillessä. Stressasin missaavani synnytyksen merkit ja että joku aamu laitumella olisi yllärikatastrofi vastassa, mutta ihan turhaan: perjantai-iltana 14.6. Önöltä tuli jo maitoa, takaosan lihakset olivat hiukan löystyneet ja tammalla oli muutenkin se ilme että kyllä, alkas olla aika, joten ei pelkoa missaamisesta! Ilmoitin kotiin että jään nyt toistaiseksi tallille ja otin Önskän vielä isoon koko lauman pihattohalliin käymään omalta laitumeltaan (jonne sen olin siirtänyt jo jokunen aika sitten) lämmön mittausta varten. Önppispä ei vaan oikein mielellään lähtenyt sieltä takaisin laitumelle, joten taas oli emännällä kuuma linja tukihenkilöön (eli Outiin Tampereella) auki, lopputulemana se että kannattaa uskoa tammaa ja mitä se sanoo. Turvasin sitten pihattohallin niin ettei sinne muut pääse häiritsemään, jätin Öön sinne oleilemaan ja kuulostelemaan vatsansa liikkeitä pienen heinäkasan äärelle ja lähdin itse tallituvalle yrittämään nukkumista. Tunnin, puolentoista välein kävin sitten frouvaa yöllä katsomassa ja vihdoin puoli viiden aikaan näytti siltä että seuraavan kerran kun halliin tulen on varmasti varsa jo maailmassa. Vaan eipä ollut: kuuden aikaan aamulla vastassa oli vain pirteä tammuli joka vaati pääsyä takaisin laitumelle. Ärsytti hitoikseen, koska olin kuvitellut lähteväni sunnuntaina hakemaan uutta hevosta Tampereelta, mutta nythän näytti siltä että reissu peruuntuu, taitaapi varsa tulla vasta seuraavana iltana tai yönä.. Tamma laitsalle ja emäntä takaisin nukkumaan siis. Ennen kahdeksaa ylös, aamupalaleipä suuhun, verhot auki - ja laitsalla näkyy jokin pieni hahmo ja kaikki ympäröivissä tarhoissa ja laitumilla olevat hevoset kerääntyneinä aitojen äärelle tuon näyn ympärille. Eipä ole ehkä ikinä tullut meikäläiselle niin kiire, leipä tippui kuulkaa aika äkkiä suusta! :-D

Terkut synnäriltä!

Ja siellä laitumella äitinsä vierellä, vielä hoipertelevana mutta jo pystyssä, maailman ihmeellisin olento. Ja ihan sen näköinen kuin olin joskus talvella nähnyt unessa. Ja tammavarsa. Eli sieltä se todellakin saapui, meidän oma Dóttir fra Riekki. Sekavuusasteeni tuona syntymäpäivän aamuna oli kyllä lähellä sataa prosenttia kun aloin ilmoittelemaan lähipiirille tulokkaasta ja järjestelemään samalla päivän töitä uudelleen. Suurista suurin kiitos Teikulle ja Jennalle kun tulivat hätiin, koska minusta ei todella olisi ollut asiakasreissun vetäjäksi!! Varsinkin kun piti vielä muutama tunti tarkkailla jälkeisten tulemista sekä sitä että alkaahan varsa varmasti imeä maitoa.. Kaikki näytti kuitenkin menevän kuin oppikirjassa, joten päivällä uskalsin jo mennä kotiin nukkumaan palatakseni taas uudelleen tallille onnesta sykkyrällä. Ja tulevat päivät menivätkin sitten melkoisessa varsahuumassa. :-) Tuon ensimmäisen viikon tiistaina tosin huomasin Önön hiukan erittävän jotakin - ja vaikka tamma näyttikin voivan hyvin päädyttiin eläinlääkärin kanssa kahtena peräkkäisenä päivänä tekemään kohtuhuuhtelut varmuuden vuoksi. Lisäksi Önö sai lääkekuurin. Olihan tuo melkoinen operaatio (varsinkin parin päivän ikäisen jumittelevan varsan saaminen emänsä kanssa pihattohalliin ja pesukarsinaan…) mutta tietenkin oli tärkeä varmistaa ettei mitään jälkeisistä ollut jäänyt kohtuun. Loppu hyvin kaikki hyvin eli ongelmia ei sitten onneksi päässyt edes ilmaantumaan.

Nyt Töttä on kohta kuukauden ikäinen, hyvin sosiaalinen, rohkea ja lempeä pikkutamma, aivan kuten äitinsäkin. Neljä askellajiakin on jo nähty, ja vau mikä töltti!! <3 Tämän postauksen kuvakavalkadiin keräsin (jo erittäin paljon kuvatun) Töttä-tyttelin ensimmäisen kuukauden merkkihetkiä, enjoy! :-)

Äippä syö, Töttä kummeksuu

Uni on tärkeää

Ekoja talutusharjoituksia

Tokaa kertaa pihatossa, ikää 5 vrk

Töttiksen eka #issie!

Äippä kynsihuollossa, Töttä baarissa

Nykyisin pitää olla jo ihan oma vati!

Mammalomaa ja verkko-opintoja

Arvatkaa kumpi on raskaana?

Hiihtoloooomat taaaaaputeltu, keeeeeelirikko on ovella.. (Lauletaan ”Joulupuu on rakennettu”-laulun sävelellä.) Ilmojen haltijat suosivat meitä kyllä koko menneen sesongin ajan, sillä hirveitä pakkasia ei enää tammikuun jälkeen tullut, oikeastaan päin vastoin, koska ysiviikolla useampi plussapäivä säikäytti reittien alkaessa uhkaavasti pehmentyä. Varsinainen sulaminen alkoi kuitenkin vasta nyt ja sitä myötä myös säätiedotusten neuroottinen kyttäys, vaikka ollaankin vasta maaliskuun loppupuolella. Onneksi maastoissa vielä toistaiseksi päästään menemään melko normaalisti. Näin kiireen hiukan hiljennyttyä olisi hinku kentällekin ratsastamaan taas kova, mutta koska sen kunto on jo vähintäänkin epäilyttävä ovat ne hommat toistaiseksi yhtä jäissä kuin kenttä. Hyvää aikaa kirjoitella blogia siis! Ja keksiä tehtäväksi kivoja hevosiin liittyviä asioita nousematta selkään.

Hei me palpoidaan!

Siinä minä olenkin aina ollut erityisen huono, maasta käsin työskentelyssä siis. Ihan ekana en ole juoksutusliinaan koskaan ollut tarttumassa, saatikka innolla ryhtynyt muihin harjoitteisiin - satulaan vaan. Jonkin verran olen tässä viimeisen parin vuoden aikana yrittänyt perehtyä maastakäsittelyyn, johtuen lähinnä Timantista joka pikkuisena nelivuotiaana meille saapui, mutta vähän ulallahan siinä aina ollaan oltu, niin minä kuin ruunakin. Päätinkin nyt tänä vuonna petrata asiassa ihan ensi kesän varsatulokkaankin vuoksi ja hommassa (ei niin yllättävästi) tuli taas avuksi openi Outi Aihkisalo, jonka ”Maasta käsin”-verkkokurssille helmikuussa ilmoittauduin. Ensimmäinen osio eli anatomia ja palpointi (hevoshieroja Terhi Salon videoin) on nyt käyty läpi ja olen antiin tyytyväinen: se oli toimiva kertaus hevostalouden perustutkinnon suorittaneellekin ja erityisesti opastus alanivelten tutkimisesta oli hyvä! Nyt menossa on moduuli joka käsittelee hevosen käytöstä ja kehonkieltä, mm. laumajärjestystä ja kommunikaatiota hevosen kanssa, eli yhä mielenkiintoisemmaksi menee. Tässä kuussa julkaistaan vielä osio hevosen ryhdin ja liikkeen analysoimisesta ja niihin vaikuttamisesta, mutta eniten odotan kurssin loppupuolella huhti- ja toukokuussa tulevia varsinaisia maastakäsin työskentelyn harjoituksia. Luvassa näyttäisi olevan mm. ”maasta ratsastusta” ja ohjasajoa, joista lupaan raportoida ihan videon kera, koska täytyyhän sen olla näky ainakin jos Timantin kanssa ruvetaan harjoittelemaan. (Jännitys tiivistyy: saanko teinihevoisen liikkumaan eteen, taakse, alas- vai ylöspäin?). Toki tuossa vaiheessa kevättä voi olla jo kiireisempää työrintamalla - toivottavasti onkin! - mutta sitten vain harjoitellaan myöhemmin jahka aikataulut sallii. Kurssimateriaalit ovat onneksi käytössä vuoden viimeisen moduulin julkaisemisesta (tai sen jälkeen ostopäivästä 12 kk).

Önöstä ei kohta ehkä olekaan juuri muuhun kuin hevosen kehonkielen tarkkailun demohevoseksi: hiihtolomien loputtua tehtiin Önskiksen kanssa viimeiset reippaammat retket ennen mammailua. Pitkään rouvalla juoksuintoa riittikin, mutta nyt on maha jo siinä kuosissa että hän itse ilmoitti rallattelun riittävän, ihan niihin aikoihin kuin minäkin ounastelin että kohta varmaan kevyelle liikunnalle siirrytään. Önön vatsan pömppä on nyt enemmän oikealla kuin vasemmalla ja tiedättehän mitä siitä sanotaan (”tamma vasemmalla, ori oikealla”).. Tötästä saattaa siis sittenkin tulla jotain ihan muuta kuin Töttä (Dóttir, tytär), eli oriin nimien seulonta on villissä vauhdissa.

Vatsan kasvu ei silti tarkoita että jättäisin tamman täysin ankkuroitumaan heinäpaaliin - edelleen tehdään rauhallisia maastoja niin kauan kuin Öö haluaa ja jaksaa. Önön asteittainen siirtyminen sivuun veturin tehtävistä tarkoittaa meillä myös jännittäviä muutoksia työhevoskalustoon, eli rakas Pelleni palaa takaisin vanhoihin tehtäviinsä vetohevosena Timantin vihdoin aloittaessa toden teolla asiakashevosuransa. Tervetuloa siis retkille tutustumaan Timsuun, oman elämänsä sankariin, järkevään ja mutkattomaan kuusivuotiaaseen isoon pojanpötkylään! :-D

Täältä tähän ja ei muuta kuin takaisin tallitöihin sekä heppavideoiden pariin, palataan taas!

PS. Kelirikon murjomat tai muutoin opinnälkäiset hevosihmiset, täältä lisätietoa Outin verkkokurssista jos kiinnostuit: Maasta käsin

Pömppä.

Kun alapohje hevosen kyljen kohtasi

Issikkaratsastajilta usein tingataan ”milloin viimeksi ratsastit isolla hevosella”? No eilen. Lähes neljän vuoden tauon jälkeen kiipesin siis tavallisen ratsuhevosen selkään, tätä edellinen kerta oli koulussa viimeisessä ratsastusnäytössä (K.N. Special). Ajatus seikkailumatkasta eri ratsastuskulttuuriin oli kytenyt jo syksystä asti, mutta marraskuinen loukkaantuminen (lumilinko-incident josta kerroin viime kerralla) pisti suunnitelmia uusiksi kaiken suhteen. Nyt on koipi parantunut lähes ennalleen ja uutena vuotena kärsitty vesirokko (!!) selätetty, kuten myös pian taudin jälkeen tullut massiivinen niskan lihasjumi, joten eikun tuumasta toimeen.

Hui.

Hepakseni Vuokatin Ratsastuskoululla sain tumman ja superkiltin ruunan nimeltä Champion. Samupoika saattoi hiukan ihmetellä kummallisesti istuvaa ratsastajaansa, mutta koska hän on tuntihevosten aatelia, humppasi hän nöyrästi eteenpäin ja antoi paljon anteeksi ratsastajalleen. Ei ihan mitä tahansa silti. Tunti koostui siirtymisistä sekä volttiharjoituksista, myös laukassa, ja niinpä palasin rajusti alkeiskurssiaikoihini laukannostoharjoituksissa kun laukka ei millään meinannut nousta. Syyt tähän olivat ilmeiset: vaikka Samulla olikin kokoisekseen hevoseksi varsin pehmeät liikkeet, oli liikkeen laajuus ja koko askelluksen rytmi niin erilainen kuin mihin olen viimeiset vuodet tottunut, että viimeistään puolipidätettä räpeltäessäni istunnan pakka hajosi täysin, peppu nousi penkistä ja painopisteeni kellahti eteen —> ohjastuntuma hävisi. Koska hevosen ja oman kroppani väliset mittasuhteet olivat niin toisenlaiset kuin minun ja islanninhevosen välillä tuotti pelkästään jalan saaminen oikeaan paikkaan vaikeuksia. Omista hevosistanihan ratsastan eniten niitä kaikkein pienimpiä yksilöitä eli Önöä ja Pelleä, joten kärjistäen voisi sanoa että alapohkeeni ei ole vuosikausiin kohdannut hevosen kylkeä. Önön kanssa pohkeenkäyttö lähtee enemmän koko jalasta, Pellen kanssa taas pohkeet ovat täysin irti hevosesta ja istunta töltissä on hyvin kevyt, lähes kolmipisteistunta (koska ko. hevosen pitää saada maksimaalinen vapaus töltissä varsinkin kovemmassa tempossa) ja pidätteet Pellelle tulevat ennen kaikkea istunnan kautta. Peltsulla olinkin vetänyt vapaa ohja-tölttitreenin juuri ennen Vuokattiin tuloa, joten voinette kuvitella Samun ilmeen kun nousin sen selkään ja polvet nappasivat satulaan kiinni joka kerta pidätteitä tehdessäni. Lopputuntiin mennessä onnistuin kuitenkin vakauttamaan keskivartaloani sen verran, että pohje oli ajoittain oikealla paikallaan ja tuntuma tasaisempi, ja sitä kautta hevoseen vaikuttaminen parani hieman, joten en voi olla muuta kuin tyytyväinen. Suuri kiitos siis kärsivällisyydestä ja hyvästä opetuksesta Vuokatin Ratsastuskoulun yrittäjä ja ratsiope Henna Pakkaselle!

Mitä tulee ratsastuskouluympäristöön niin minut otettiin oikein ystävällisesti vastaan jodhpur-housuissani. Paljon olen vuosien varrella kuitenkin kohdannut vastakkainasettelua isohevosratsastajien ja issikkaratsastajien välillä, kyseisten lajiratsastajien itsensä suusta siis. Olen minäkin siihen syyllistynyt: tuntenut turhautumista nähdessäni jonkun kokeneen isohevosratsastajan taistelevan töltin kanssa issikalla, jonka ratsastaminen itselleni on ns. selvää pässinlihaa. ”Miksi tuo ei vaan päästä irti, ei se töltti sieltä ohjasta vetämällä lähde.” (Ihminen saattaa olla ensi kertaa pienenpienen askellajihevosen selässä, ei ihme ettei heti mene putkeen.) Ja isohevosratsastaja saattaa pitää issikkaratsastajaa ponikuskina, joka matkustelee letkeästi automaattiheppansa kyydissä pyrkimättä vaikuttamaan hevoseen mitenkään, ”luoja sentään eihän se osaa edes säädellä ravia tuolla hevosellaan” (ratsu saattaa olla viisikäyntinen jolle ravi kyseisessä elämän/treenin vaiheessa on vaikein askellaji). Eilinen muistutti kuitenkin elävästi mieleen, kuinka totaalisen ulalla itse isohevosratsastajana olin vähintään ensimmäisen vuoden ajan aloitettuani ratsastuksen islanninhevosilla. Koitin väkisin työstää issikkaa kuin isoa hevosta ja homma ei kertakaikkiaan auennut ennen kuin päästin irti aiemmista totutuista keinoista ja avasin mieleni kyseisen rodun erityispiirteille. Mutta tämä pätee ihan kummin päin vain, isohevosista issikoihin ja issikoista isohevosiin siirtyessä. Hevonen on hevonen, sinun tehtäväsi on keksiä miten juuri sitä kyseistä hevosta ratsastetaan ja mukauttaa toimintaasi sen mukaan. Kyse ei ole siitä kumpi on vaikeampaa tai kumpi on helpompaa, eikä siitä kuka on parempi ratsastaja, vaan siitä että ratsastuksen laji on eri.

Niinpä vastapallona isohevosratsastajille: milloin sinä olet viimeksi ratsastanut islanninhevosella? Minä ainakin meinaan ratsastaa ihan kohta. :-)

Vieraissa kiva, kotona paras! 

PS. Önöltä terveisiä: ultrassa tiistaina näkyi kohdussa terveesti sykkivä sydän ja aktiivisesti liikuskeleva iso sikiö. Kaikki on siis hyvin sekä äidillä että lapsella ja nimien metsästys tulokkaalle on jo alkanut.

Kuvassa Töttä 6 kk
(creature formerly known as Pylpyrä)