Oi iloa, oi onnea!

Viikko sitten koitti vihdoin se hartaasti odotettu päivä, eli Outi Aihkisalon valmennus Vaellustallilla. Järkyttävää kyllä tästä ilon ja onnen päivästä ei ole minkäänlaista kuva- tai videomateriaalia olemassa, koska ratsastimme Tyttiksen kanssa päivän ensimmäisinä ja paikalla ei ollut silloin vielä muita. Toivottavasti Tyttis muistaa Outin konkreettisia ohjeita paremmin kuin minä, sillä itse muistan tarkimmin lähinnä fiiliksen, joka oli sanoinkuvaamaton siinä vaiheessa kun Önskä otti muutaman askeleen puhdasta tölttiä.

Torstain tunnilla keskityttiin ympyrätyöskentelyyn ja hevosen ratsastamiseen eteen-alas (Önön kanssahan me mennään yleensä sujuvasti pää pilvissä-muodossa hevon takajalat huitoen kaukana muun kropan takana). Ihmeen nopeasti alkoi ponkki ympyrällä tuntua joustavammalta, työskentelemään selällä, myötäämään, rentoutumaan ja venymään, ja tämä kaikki tietysti auttaa myös puhtaamman tahdin löytämisessä passitahtiseen tölttiin. Ja tosiaan muutamia sekunteja kerrallaan sitä puhdasta sieltä pariin otteeseen tuli. Oh joy. Lisäksi lopputunnista havaitsin tekeväni kaikkien aikojen pienintä ympyrää ravissa – siis ettei pudotettu töltille missään vaiheessa! Tämä siksi, että yksi erittäin tärkeä raviin liittyvä oivallus saatiin myöskin tältä tunnilta: lantio pois edestä ja istu takajalkojen päälle. Eli ei siellä siis tarvitse, ainakaan enää, könöttää etupainoisena jotta pysytään ravissa. Lantio pois edestä ja kas, hänhän ravaa kuin hevoinen!

Perjantain yksärillä Outi ratsasti Önskää ensin (näytti uskomattoman hyvältä) ja sitten ratsastin itse (en tiedä miltä näytti mutta tuntui uskomattoman hyvältä). Saatiin neuvoja mm. peruutukseen (joo-o, kyllä se pystyy peruuttamaan), väistettiin nätisti molempiin suuntiin (siis huom. myös sinne vasemmalle) ja saatiin kotitehtäväksi takaosankäännösharjoittelua. Pistetään treenipostauksia tästä heti jahka päästään taas mettätöistä kenttähommiin..  Ja hei muuten, vaikka sitä kuvamateriaalia ei nyt olekaan, niin vannon, että mun oikea pohje ei enää roikkunut 10 cm alempana kuin vasen.  Tämän ongelman ratkaisuun taas saattaapi olla syynä se, että – tadaa – meillä on nyt uusi penkki!!! Outi toi sovitukseen Black Countryn iiiiiiiiiiiiiihanan askellajisatulan, ja sehän sopi Önkkämönkijälle kuin valettu, joten tästä lähtien saattaa olla mahdollista, että häiritsen ratsuani vehtaamisellani ja ratsastushuovan ees-taas venkslaamisella vähän vähemmän. Tai sitten ei, jääpi nähtäväksi, mutta siihen asti hekumoin aina satulahuoneeseen mennessäni ja tuon kauniin esineen nähdessäni. Palataan taas, mukavaa viikonloppua ja jos menette metsään niin hirvikärpäsille rakkaita terveisiä!

Kesähaasteita ja käänteistä kehitystä

Hei taas! Ja ihan siltä varalta, että joku nyt ajattelee minun rassukan ymmärtäneen blogin kirjoittamisen väärin (eli että sitä kirjoitettaisiin aina pakonomaisesti joka jumalan päivä), niin haluan tähän kärkeen selventää että näin ei ole asian laita. On vain muutamia juttuja joista tekee mieli turista nythetisamantien, ennen kuin tässä(kin) kuussa tulossa olevat mielenkiintoiset tapahtumat tulevat kirjoittamisessa ajankohtaisiksi.

Lady Meetingissä (kuva Ulla Leinonen)

Valmistuttuani (selviydyttyäni hengissä) Kiuruvedeltä vuosi sitten olen ottanut ihan asiakseni haastaa itseäni sopivin väliajoin ihan harrastemielessä hevos-wise. Vaikka ratsastan päivittäin työkseni, niin vaellusohjaajan homma on hyvin usein sellaista ettei siinä älyttömästi omaan hevoseen keskitytä saatikka sitä ponitsua läpiratsastella. (Maastoretkillä ratsastan siis vetohevosta jonon keulilla ja istun satulassa varsinkin aloittelijareissuilla suurimman osan ajasta käytännössä väärinpäin - niskat kiittää, samoin ratsu ja sen tahti). Heinäkuun alussa yksi tällainen haaste oli osallistua Kajaanin Ratsastusseuran vuosittaiseen ja perinteikkääseen Lady Meeting-kouluratsastustapahtumaan, joka tänä vuonna vietti 20-vuotisjuhlavuottaan. Lady Meetingissä ratsastajat ovat kaikki naisia, tuomarit miehiä, ja ratsastusasu aina ladymäinen (monella nähtiin tänäkin vuonna huikeita mekkovirityksiä, hattuja ja muuta ihanaa). Onnistuin houkuttelemaan mukaan kisaamaan myös ystäväni meidän tallilta, sanotaan häntä tässä vaikka viikinki-Helgaksi, Kainuun Vaellustallin Hlóra-tammalla. Osallistuimme tammojen kanssa pariohjelmalla luokkaan neljä, joka oli vapaavalintainen kür. Viikkoa ennen tapahtumaa selailin tapahtuman tuloslistoja useita vuosia taakse päin, enkä löytänyt sieltä ensimmäistäkään islanninhevosen nimeä, joten odotettavissa oli varmasti ihmetteleviä katseita. Pian Kajaanin Kuluntalahteen saavuttuamme joku tulikin kysymään meiltä että “miksi ne on noin pieniä”. En osannut vastata mitään. Luokassamme oli 18 lähtöä, joukossa muitakin parina esiintyviä ratsukoita, mutta todellakin olimme ainoat pienillä eläimillä startanneet ratsastajat. Ohjelma islantilaisen kansanlaulun tahtiin meni omastakin mielestä paremmin kuin ikinä treeneissä, mutta kutsu palkintojenjakoon läväytti silti meiltä molemmilta rouvilta leipäläven auki. Samalla sekunnilla kauhu myös valtasi mielen: tätä en ollut ottanut millään lailla huomioon ohjelmaa suunnitellessa tai sitä harjoitellessa. Laittaako ne meidät tekemään kunniakierroksen? Entä jos ei saada kumpaakaan tammaa laukalle? Loppujen lopuksi ongelmaa ei ollut (okei no vähän lähti passille mutta kenttä onneksi loppui kesken) ja puoliveriset meidän perässä näyttivät vain vähän pöyristyneiltä. (Olen havainnut aiemminkin että issikoiden koko voi olla paitsi joillekin isohevosratsastajille, myös itse isohevosille, kauhistus.) Mahtavasti järjestetystä tapahtumasta jäi hyvä mieli, saatiin taas reissauskokemusta Önkkiksen kanssa, ja toivottavasti vietiin myös vähän islanninhevosen ilosanomaa eteenpäin!

Vuokatissa CR-kurssilla

Seuraava kesähaaste oli edessä noin kuukausi tämän jälkeen, kun työnnyin Centered Riding-tunnille Vuokatin Ratsastuskoululle Önskän sekä ystäväni, sanotaan häntä tässä vaikka Ulpuksi, kanssa. Kurssia veti vieraileva ope etelän isolta kirkolta, Synnöve Hagman. Hieno reissu oli tämäkin ja paljon saatiin eväitä kotiin viemisiksi. Taisi vain vähän levitä ne eväät aika pian. Täynnä intoa ja uutta itsevarmuutta istuntani suhteen puhkuen istuin nimittäin Röndin (luvattoman) leveään selkään muutama päivä kurssin jälkeen aikomuksena vetää oikein kunnon kenttätreeni maastoilusesongin päätteeksi ystäväni, sanotaan häntä tässä vaikka Tyttikseksi, videoidessa touhujani. Videomateriaali tarjosikin huikeita elämyksiä koko loppuillaksi: filmiltä näkee selvästi, kuinka oikea pohkeeni roikkuu noin 10 cm alempana kuin vasen. Poni ei myöskään väistä lainkaan vasemmalle eikä myöskään peruuta askeltakaan suoraan (ja vaikeahan se olisikin kun ratsastajan toinen jalka kyntää maata). Töltissä kumisee napakka kakstahti ja peräänanto käynnissä saavutetaan 3-5 sekuntia kerrallaan. Ravissa kurkistellaan toisiamme yläkautta silmiin (laukkaa en edes yrittänyt). Aika saattaa kullata muistot, mutta jotenkin tuntuu että ennen kesän työputkea meillä sujui askellajit  ainakin vähän paremmin kuin nyt, vaikka passitahtista tölttiä ollaankin aina esitetty. Tästä onkin ratkiriemukasta jatkaa harjoittelua torstaina Aihkisalon Outin valmennuksessa, saattaapi Outi olla ihmeissään tästä meidän käänteisestä kehityksestä. No, ainakin poni on laihtunut muutaman sentin ympärysmitastaan siitä kun viimeksi nähtiin. Satula sille ei toki vieläkään mahdu (ratsastan semi-intiaanityyliin pelkällä ratsastushuovalla jo kolmatta kuukautta). Torstaina nähdään miten meidän käy, siihen asti moikka!

käynti

ravi

"töltti"

Min kära lilla ponny

Ajatus tämän blogin aloittamisesta syntyi paitsi hevos- myös silkasta ihmisrakkaudesta, kun totesin että voisin ehkä säästää Facebook-ystäviäni jatkuvilta hevospäivityksiltä heidän feedissään.. Ja toisaalta mukavahan näihin juttuihin olisi sitten itsekin palata joskus – blogihan voisi toimia heppapäiväkirjanani, paremmin ne kokemukset ja muistot tänne tallentuisivat kuin hujan hajan Facebook-seinälleni.  Tuumasta toimeen siis!

Tänne tulen siis kertoilemaan seikkailuistani Elämäni Tamman kanssa, jonka miljoonat lempinimet tulevat varmaan lukijoille aika pian tutuiksi. Rönd frá Skidbakka 3 (s. 2001, Islanti) tuli meille Kainuun Vaellustallille (jonka yrittäjänä siis toimin) loppuvuodesta 2014 välittäjältä Ylöjärveltä, oltuaan jo useita vuosia Suomessa ja varsottuaankin sinä aikana pari kertaa. Vinkin tammasta sain eräältä kollegalta etsittyäni uutta vaellusissikkaa KV:n pieneen laumaan melkein koko vuoden 2014 ajan. Sitä sitten lähdettiin katsomaan, varmuuden vuoksi koppi perässä, toivoa täynnä ja jännän äärellä. Muistan edelleen koeratsastuksen elävästi, varsinkin maasto-osuuden ja erityisesti jonnekin pellolle tehdyllä baanalla reippailun. Alkoi olla jo iltahämärä, melko kylmä ja maa kohmeinen. Reippaan ja herkän tuntuinen oli ponkki, kun posottelin myyjän ja hänen hevosensa perässä menemään.  Kokeiltiin jopa maastoeste: portaat, jotka tämä pikkutamma loikki ylös kuin jänis. Kentällä ratsastuksen ja maastoilun jälkeen radallapa tapahtuikin sitten kummia: laukannosto tuntui jotenkin eksoottiselta ja pakko oli kysyä että “mitä tää oikeen menee” johon hihkui välittäjä että “passia menee, anna mennä vaan”. Huuli pyöreänä roikuin kyydissä ja mietin että on se tämäkin nyt koettu. Ja niinhän siinä sitten kävi että seuraavana aamuna tamma lastattiin kyytiin ja auton keula suunnattiin kohti Sotkamoa. Olin onnesta soikea – ensimmäinen eka ”oma” ostos. (Kainuun Vaellustalli on siis toiminut vuodesta 2006 mutta tulin tallille yrittäjäksi kesällä 2013, eli hevosia en ollut firmaan vielä ennen tätä itse valinnut ja ostanut.)

Straight off the trailer

Hetki ennen kaaosta, joulukuu 2014

Aika pian kotona kävi kuitenkin ilmi, että ihan heti tämä ostos ei asiakkailleni ole valmista heppaa ratsastettavaksi. Uskoisin, että minut oli koeratsastuksessa vallannut jonkinlainen vauhtisokeus (olisiko välittäjän heppa ollut myöskin aika reipas), koska ensimmäiset kuukaudet ponin kotiutumisen, laumaan totuttamisen ym. jälkeen mentiin pitkin lumisia kangasmetsiä niin että hippulat vinkui. Välillä sinkoiltiin umpihangessa päättömästi, kerran sännättiin Kuhmontielle jäiselle asvaltille liukastelemaan (onneksi ei ollut liikennettä..). 

Satulasta Röndi ei silti saanut minua kertaakaan losautettua, ja pikkuhiljaa alettiin ymmärtämään toisiamme paremmin. Tallin muut, äärimmäisen kokeneet ja varmat, joskus lähes automaattiset, maastohevoset olivat totuttaneet minut liian ylimalkaiseksi esim. apujen käytön suhteen, joten ensimmäiseksi Önskä opetti minut ratsastamaan herkkyydellä, tarkemmin kuunnellen ja hevosen mukana sekunnilleen eläen. Tämä on tehnyt puolessatoista vuodessa minusta myös paremman ratsastajan näille muillekin hevosille, mikä on vain yksi Önskiksen monista ansioista.

Tässä opetellaan olemaan heittämättä päätä ylös
aina kun ratsastaja nojaa eteen (esim. laskeutuakseen alas satulasta)

Asiakashevonen ei Öö ole vieläkään, mutta hoitaa vetohevosen hommat mallikkaasti nykyisin niin kokeneiden kuin aloittelevienkin ratsastajien maastoreissuilla, ja ansaitsee näin leipänsä työhevosena siinä kuin muutkin. Viimeisen puolen vuoden aikana meidän keskinäinen luottamus on myös kehittynyt siihen mittaan, että minua ei jännitä koskaan lähteä mihinkään tilanteisiin sen kanssa – eikä Önskääkään jännitä jos ei minua. Kaikenlaisia seikkailuja tässä onkin ollut, ja lisää on suunnitteilla, joten niistä tässä blogissa myöhemmin lisää, kuten myös ihan arkisiakin juttuja meidän yhteisestä elämästä Kainuun metsämaisemissa! Kuullaan taas, täältä tällä kertaa tähän!