Kouluratojen kuningattaret

Update: poni ei ole laihtunut. Eipä siitä sitten sen enempää tällä kertaa. Paitsi että näin viime yönä ihanaa unta, jossa eläinlääkäri ilmoitti laihtumisen hoituvan jollain pistoksella – että näin epätoivoisia tässä aletaan olla. Kertoilenpa ensi viikolla mitä Brumptonin Sirpa tamman kunnosta tuumaa jahka valkkupäivässä Puolangalla käyty.. En halua vielä edes ajatella asiaa. :-D

Viime aikoina on tehty kaikkea erityisen kivaa, toki leipäduuniakin. Syyskuun puolivälissä kävi taas Outi meille pitämässä tunteja, nostateltiin lapoja ja puhdisteltiin tölttiä pienellä kahdeksikolla avotaivutuksen kautta. Omin päin treenatessa ollaan keskitytty lähinnä ravin parantamiseen sekä käyntityöskentelyyn väistöissä. Lisäksi otin maastakäsittelyn (venytyksiä, notkistelua etusten ja takasten ristiinvientien kautta) ohjelmistoon kun Heikkisen Leena-Marin tunnilla viikko sitten palauteltiin ne mieleen. Kiitos Lellulle kun muistutti maastakäsittelyn tärkeydestä! Minulla on tupannut olemaan vähän liiankin kiire sinne satulaan viime aikoina – ei ole montaa asiaa yhtä kivaa tässä maailmassa kuin Önskällä ratsastaminen, niin välillä unohtuu mitä kaikkea muutakin sitä olisi syytä tehdä..!

Hommia kahdeksikolla

Koulukisoissakin käytiin vastikään, ekaa kertaa meidän yhteiselämän aikana. Vuokatissa ProDressage ry:n 1-tason koulukisoissa ilmoittauduttiin luokkaan Helppo D:3 2013, johon ei valitettavasti tullut muita osallistujia, joten mentiin se kilpailun ulkopuolella ihan vain kokemuksen ja arvostelun vuoksi. Kyseessä on helppo ravi-käynti-ohjelma, joka sisältää myös muutaman pysähdyksen, peruutuksen ja keskiravia. 

Hetkellinen ohjastuntuma ikuistettuna.

No oltiin me ainakin söpöjä!!

Kannukset. Oikeesti.

Helppo on tosin suhteellinen käsite, jos on niin hullu että haluaa suorittaa ohjelman vahvasti viisikäyntisellä islanninhevosella. Niinpä paineltiinkin suurin osa radasta sujuvassa possupassissa, sillä hyvin sujuneesta verkasta huolimatta poni vähän jännittyi radalla, vaikka kuski pysyikin (hämmästyttävän) rentona koko ajan. Ohjelma kuitenkin meni läpi prosentein 55,526. Mikä on aivan käsittämätön työvoitto siihen nähden, että odotin koko radan ajan tuomarin viheltävän meidät ulos.

"Mua jännittäääääää..."

              
Tuota pientä jännitystä (sekä omituista örisevää hirnahdusta..) aitojen sisäpuolella lukuun ottamatta Önskä käyttäytyi koko reissun ajan mallikelpoisesti, joten siinäkin mielessä tavoitteet saavutettu: saatiin lisää kokemusta reissaamisesta ja koppiinkin mennään jo kertaheitolla suoraan kävellen.

Vuokatin reissun jälkeisenä maanantaina Önö nautti hieronnasta ja nikamakäsittelystä silmät ja turpa lurpallaan. Nyt ollaan siis vähän rauhallisemmalla liikunnalla oltu pari päivää, kävelytystä ja kevyitä asiakasreissuja. Asiakashommissa mentiin pari viikkoa sitten se viimeinen (?) iso harppaus eteenpäin, kun tienylitys alkoi hoitua mennen tullen satulasta käsin, ei siis enää taluttaen. Meidän pitää metsäreiteille mennessä ylittää aina Kuhmontie ja tuo osa vaelluksesta on vielä hirvittänyt miniliiniä aika paljon tähän asti. Vaaralliseksi asian on tehnyt se, että tammalla on ollut kauhea kiire rynnätä tien yli (sekin on tullut mieleen että ehkä se on joskus opetettu siihen, jossain, että tien yli mennään _erittäin_ reippaasti??). Nyt on kuitenkin saatu sekin homma kuntoon ja vaikka paikallaan seisoskelu ei olekaan se sykähdyttävin asia Möttösen mielestä niin nyt se onnistuu ja ylitys hoituu turvallisesti ja sekoilematta. Että vaikkei tässä kouluratojen kuningattaria koskaan ehkä olla, niin on mulla ainakin mahtava vetohevonen. <3 Palaillaas ensi viikolla, tölttirikasta syksyn jatkoa kaikille! 

Ei pöllömmät työskentelyolosuhteet!

Lapsi on terve kun se leikkii

Kaiken painonhallinta- ja tölttiahdistuksen keskellä on välillä hyvä palata asian ytimeen eli hauskanpitoon – sen takiahan me lopulta hevosten kanssa puuhataan, eikös juu? Tai ainakin jos näin ei ole niin on ehkä hyvä syventyä hetkeksi miettimään että miksi sitten. Viime vuoden kesäharjoittelijamme Hanna kävi meitä taas moikkaamassa tallilla eilen ja otti Önskän leikkimään kentälle, kuten on aiemminkin tehnyt. En usko että kellään muulla tallin hevosista siihen intressit pitemmän päälle riittäisivätkään – nehän ovat true-työhevosia, ja niitä kiinnostaa asiakastöitten päälle lähinnä harrastaa seuraavia aktiviteetteja: syöminen, kaverien kanssa rapsuttelu, koomainen lepäily. Önön elämä sen sijaan eroaa ratkaisevasti laumakavereidensa meiningistä: koska sen ei tarvitse miettiä miten kenenkin asiakkaan kanssa ollaan vaan ratsastaja on aina sama, niin uteliaisuutta ja loputonta mielenkiintoa riittää kaikenlaiseen epäolennaiseenkin puuhailuun. Niinpä mentiin kentälle hiukan tihkusateisena iltapäivänä tavoitteena katsoa, muistaako tamma vielä pressun yli kävelyt ja eurolavan päälle kiipeilyt joita on joskus lähes vuosi sitten viimeksi tehty. No, muisti se. Mutta me Hannan kanssa ei muistettu, että kannattaisi oikeasti jättää ne palkinnot (leipäpalat) pois taskusta ja katsoa että tekeekö se mitään ilman niitä. Nythän Möttönen siis seuraili Hannaa ympäri kenttää, eurolavan päälle, sekä huikean 20 cm korkean esteen yli kaula pitkällään ainoana motivaattorinaan mahdollinen suupieleen tuikattu leivänmuru.  

Hanna: "Tsiigatkaa, tää tottelee!"

Önö: "Anteeksi mut missä leipä?"

Uutena tehtävänä kentälle tuotu autonrengas ei sen sijaan oikein idealtaan avautunut – tai siis Önppä fiksuna tyttönä päätteli että leipä mitä todennäköisimmin tulee nopeiten kun kiertää nopeasti väistäen renkaan ympäri Hannan viereen. Ei tullut, siispä pettynyt tamma kurtisteli kulmiaan tälle typerälle tehtävälle.  Ei kiusattu sitten enempää, tehtiin helpot hommat vielä kerran ja kaikilla hyvä mieli. J Niin, ja estehevosta siitä ei kyllä ihan vielä saa: siitä huolimatta että talvella 2015 Önkkä on todistetusti hypännyt irtona about metrin korkuisen aidan yli (tarhasta laumaan jossa se ei silloin vielä elellyt..) niin ihmisen läsnä ollessa samaa pomppua ei ole havaittavissa (ks. video). No, ei tässä esteradoille olla tähtäämässäkään. Eikä minnekään muuallekaan ainakaan ennen kuin ponkin olemus alkaa mahdollistaa jalkojen mahan alle viennin. Leikkituokion päätteeksi tein itse poniliinin kanssa ihan perinteisiä juttuja kentällä, seuraamista ja pysähtymisiä, ja onhan se nyt sydäntä lämmittävää kuinka tarkkaan se seuraa kaikkea mitä teen ja keskittyy minuun.. Elämäni hevonen. (Piru miten hyvin se muuten myös tekee väistöjä silloin kun en ole satulassa).

Mahan jalkojen alle viennistä eli siis painosta puheen ollen, sain opiskeluaikaiselta kaveriltani vinkin Better Choicen yrttituotteista. Niitäpä sitten yösydännä tutkimaan ja sieltähän löytyi jälleenmyyjistä serkkunikin Lehtoharjun tilalta, johon oitis yhteyttä. Nyt on sitten tilauksessa detox-kuuria tammuskalle, jospa saataisiin loputonta talviuntaan nukkuva aineenvaihdunta näillä käyntiin. Luvassa siis neuroottista postilaatikolla ravaamista, toivottavasti saadaan tuotteet pian ja päästään kokeilemaan! Olen yleensä hyvin nihkeä tekemään mitään kokeiluja hevosten ruokavalioon, mutta tähän suuntaan (=yksinkertaistetaan entisestään) se on minulle helpompaa, joten mikä ettei! Ja jos tämä tekee minusta kukkiksen niin so be it – mieluummin olen kukkis jolla on lihava islanninhevonen, kuin lihavan islanninhevosen omistaja joka ei ole yrittänyt kaikkeaan saada hevosensa läskejä liikkeelle. Tässä on kuitenkin perinteisellä metodilla (liikunnan lisäys ja ruokinnan vähentäminen) yritetty mennä jo aika kauan. Laitellaan tänne informatsioonia projektin etenemisestä jahka sörsselssönit saapuvat Sotkamoon ja aloittavat kulkeutumisensa Önskän elimistöön. Hyvää viikonloppua ja muistakaa ratsastaa – ja se possupassikin aina ilon kautta! :-D

(Voiaaks mennä maastoon?)

Läskileiri-a-go-go!

Nyt on niin että jos ei tuo poni kohta laihdu niin me lähetään Tallinnaan rasvaimuun. Eli siis epätoivo valtaa jo hevosenomistajan mielen. Önö on siis ollut ”melko pyöreä” ihan siitä asti kun tuli meille, mutta viime talvena se alkoi paisua ihan mahdottomiin mittoihin reippaasta liikunnasta ja slowfeeding-verkosta (hah! slow my ass!) huolimatta ja tänä kesänä oli pakko turvautua rajoitettuun laidunnukseen. Rouvaa on painomittanauhalla mittailtu muutaman viikon välein ja mittauspäivän koittaessa ei ole paljoa naurattanut. Oikeasta kohdasta en ole edes mitannut, sillä siitä katsottunahan se on oikein mallikkaassa kunnossa (370 kg mukamas!), vaan olen kylmästi vetäissyt paksuimmasta kohdasta nauhan ja niistä numeroista seurannut tapahtuuko mitään vai ei. No, ei ole hirveästi tapahtunut, puhutaan muutamista senteistä. Miten kenelläkään voi olla noin hidas aineenvaihdunta? Tamma on kuitenkin liikkunut sesonkiaikaan vaelluksilla 2-3 h/päivä kuutena päivänä viikossa, keli pahimmillaan +23, ja ei sanottavasti edes hiki tullut. Eli aika säästeliäästi pystyy vetohevonen(kin) maastoreissut hoitamaan. (Kentällä toki tulee hiki, ihan neljänkymmenen minuutinkin treenin aikana.) Nyt ei sitten pääse enää laitumelle ollenkaan, koska siltähän tämä nyt näyttää että siellä viettämänään aikana veti siinä parissa tunnissa aina koko vuorokauden edestä. Eli nyt on siis kohtalona pelkkä säännöstelty kuivaheinä pihattotarhassa parin muun pikkuemännän kanssa ja sekös neitoa korpeaa. Onneksi päivittäinen psyllium-kuuriannos lohduttaa (tässähän on nimittäin vaarana että jatkuvasti ”nälkäinen” tamma puuhakkaana kaivaa kaikki aidanaluset juurineen hiekkoineen kostoksi läskileirillä pidosta). Kateellisena katselen Ulpun solakkaa senioritammaa joka näyttää The Islanninhevoselta, ja kiipeän jälleen meloninmuotoisen omani selkään.

Tästä puuttuu meloni.

Jotain hyvääkin sentään: kesän askellajitakapakkien jälkeen on alkanut taas löytyä keinoja töltin puhdistamiseen ja vaikka maastohommissa ollessa ei kaarevia uria oikein voikaan käyttää hyväksi niin sielläkin on nyt alkanut toimia tietyillä pohjilla mennessä ravia kohti ratsastaminen – siellä täällä on puhtaita askeleita alkanut tulla. Ja voihan olla että sieltä ei ikinä kovin pitkiä puhtaita pätkiä saadakaan, mutta yrittänyttä ei laiteta. Tavoitteena tällä hetkellä on kuitenkin vain, että tamma alkaisi käyttää pikkuhiljaa vähän paremmin kroppaansa, sillä eihän passitahtinen tökötys edistä sen terveyttä tai työuraa missään muodossa. (Lopullinen tavoite on tietysti lennokkaasti ja puhtaasti tölttäävä vinttikoiramaisen hoikka ja silti lihaksikas eläin.. Epärealistisiakin tavoitteita täytyy aina olla.) Yksi monista asioista, mitä tämä hevonen on minulle jo tässä vaiheessa yhteiselämää opettanut, on kuitenkin että mikään ei tapahdu hetkessä – siispä perun Tallinnan lautan ja jatkan sinnikkäästi tamman kenttähommissa hikoiluttamista leppeämpien maastotöiden ohella. Palaillaan taas pian, heippa ja näkemisiin tai niin kuin Virossa sanotaan, varsti näeme!

Mä oon niin kypsä. Pelastakaa mut täältä.